Sain kunnian pitää Inkeroisten työväenjuhlan avajaispuheen. Olkaa hyvä:
Rakkaat toverit.
Kiitos, että olette saapuneet näin runsaslukuisina paikalle viettämään vappua, tuota työväen juhlista parhainta. Puheeni alkajaisiksi haluaisin viedä teidät tänä kauniina kevätpäivänä pienelle aikamatkalle.
Tasan 138 vuotta sitten tunnelma Yhdysvaltojen ammattiliittojen jäsenten keskuudessa oli jännittynyt, mutta sitä oli vaikea huomata satojen tuhansien ihmisten tuottamasta puheensorinasta, joka täytti Yhdysvaltojen suurimpien kaupunkien aukiot. Toisin kuin vain päivää aiemmin, tehtaiden rattaat eivät pyörineet eivätkä savupiiput sylkeneet taivaalle mustaa hiiltä. Ryppäisiin kerääntyneet työläiset siirtelivät painoa jalalta toiselle ja nostivat pikisiä banderollejaan ryhdikkäämmin ilmaan. Vihdoin oli tullut aika panna täytäntöön kahta vuotta aiemmin tehty päätös 1. toukokuuta 1886 järjestettävästä yleislakosta.
Jostakin alkoi kuulua laulua. Vieruskaverille kuiskuttelu ja satunnaiset huudahdukset saivat väistyä yhä useamman yhtyessä yksinkertaisen sävelmän siivittämiin sanoihin: ”Kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia lepoa ja kahdeksan tuntia mille me vain halutaan!” Pian kuulosti kuin melodian säestämä toive olisi raikunut Yhdysvaltain rannikolta toiselle. Yksikään osanottaja ei hievahtaisikaan, ennen kuin liittovaltion päivitettyyn työlakiin saataisiin selvä kirjaus kahdeksan tunnin työpäivästä.
Kolmea päivää myöhemmin yleislakko ei osoittanut hiipumisen merkkejä. Vaikka lakon oli tarkoitus olla rauhanomainen, etenkin Chicagossa viranomaisten ja lakkoilijoiden välit kiristyivät. Kumpikin osapuoli kokeili onneaan, mutta lopulta poliisi kyllästyi ja avasi tulen väkijoukkoon. 15 ihmistä kuoli, yli 70 haavoittui luoteihin ja yli sata pidätettiin. Tämä tapaus tunnetaan nykyään nimellä Haymarketin joukkomurha.
Kolme vuotta myöhemmin Toinen internationaali teki Pariisissa päätöksen kansainvälisestä työväen mielenosoituspäivästä, jona muistettaisiin Chicagon tapahtumia. Se oli 1. toukokuuta, tämä päivä.
Arvoisat toverit.
Me tiedämme onneksi, miten tarina päättyi. Me saimme kahdeksan tunnin työpäivän. Saimme sen Suomeen etenkin siksi, että metallityöväki organisoi vuonna 1917 mielenosoituksen parempien työolojen puolesta.
Mutta me saimme myös enemmän. Me saimme luottamusmiesjärjestelmän ja työturvallisuuslain, saimme päivähoitolain ja lain irtisanomismenettelystä. Me saimme voittoja, koska niitä uskallettiin toivoa – ja niitä osattiin vaatia. Koska liitimme voimamme yhteen ja teimme yhdessä töitä päämääriemme saavuttamiseksi. Järjestäydyimme, lakkoilimme, neuvottelimme ja vietimme lukuisia unettomia öitä. Joskus myös epäonnistuimme. Hieman yli sata vuotta sitten tuhannet toverit Suomessa antoivat aatteen puolesta kaikkein kalleimpansa, ja tänään me muistamme myös heitä osana tämän kaiken jatkumoa. Mutta vastoinkäymisistä huolimatta vuosikymmenien yhteisen taistelun jälkeen työväen asema vahvistui. Solidaarisuus rakensi hyvinvointivaltion.
Hyvät toverit.
Minä tiedän, mitä ajattelette nyt. Te kuulitte sanan ”hyvinvointivaltio” ja vilunväristykset kulkivat pitkin selkäpiitänne. Kiristelette hiljaa hampaitanne, sillä joka ikinen teistä tietää, että jotakin pahaa, suorastaan hirveää on tapahtumassa. Mekein kuin tuuli kantaisi mukanaan kylmänkalseiden saksien kalkatuksen, ”nips naps, nips naps”.
”Nips”, sanovat sakset ja opiskelijoilta katoaa niin koti kuin mielenterveys.
”Naps”, sanovat sakset ja leikkaavat työlainsäädäntöön sanat; ”työntekijän irtisanomiseen riittää asiallinen syy.”
”Nips”, sanovat sakset ja neulasta leikattu lanka solmitaan umpisolmuun. Suut on ommeltu kiinni väkivalloin, lakko-oikeuteen on kajottu.
”Naps”, sanovat sakset ja yöpäivystys on Kouvolassa pian muisto vain. Nämä samat sakset ehtivät leikata jopa itse sosiaali- ja terveysministerin irti tilanteen tasalta. Sattuuhan sitä kiireessä.
Mutta niin sitä vain sanotaan: ”Meillä on hyvä hallitusohjelma.”
Se, rakkaat ystävät, on nykypäivän vallan lahja meille suomalaisille.
Rakkaat toverit.
Tämä ei ole se kaikkein iloisin vappupuhe. Arkemme on epävarmaa ja huoli huomisesta, omasta ja läheisten pärjäämisestä vaivaa monen mieltä. Ei riitä, että oma hallituksemme romuttaa sitä hyvää, mitä on rakkaudella rakennettu vuosisadan ajan. Itänaapurimme harrastaa raakaa, kaiken järjen vastaista hyökkäyssotaa aivan liian lähellä ja hieman kauempana Lähi-Idässä vanhemmat menettävät ohjuksiin omat syntymättömät lapsensa. Maapallon keskilämpötila nousee vuosi vuodelta ja eliölajit kamppailevat omasta selviytymisestään. Ja vain hetki sitten korona teki meistä yksinäisempiä ja eristäytyneempiä kuin koskaan.
Mutta kaikista vaikeuksista huolimatta haluan, että muistatte seuraavat sanat:
Mikään jäisiä saksia pitelevä käsipari ei ole yhtä vahva kuin lämpimät, lähimmäisiä kannattelevat käsivarret, jotka ottavat kompastuessa vastaan ja työntävät kannustavasti kohti uutta. Nämä samanlaiset ideaalit solidaarisuudesta ja reilummasta työelämästä raikuivat vuonna 1886 Chicagon kaduilla, mutta tänä päivänä on tullut meidän aikamme puolustaa vahvojen käsivarsien rakentamaa Suomea hätiköidyiltä, olemattomaan tutkimustietoon perustuvilta päätöksiltä ja heikompien, köyhien ja sairaiden määrätietoiselta sortamiselta. Aivan kun metallityöläisillä vuonna 1917, meillä on yhdessä voima toimia, vaatia ja vaikuttaa. Aivan kuin kaikilla heidän jälkeensä, ennen, nyt ja aina, jos vain pidämme siitä kiinni. Joukkovoimaa, tuota yhteistä rintamaa, emme saa unohtaa koskaan.
Riemukasta, toverillista ja ennen kaikkea voimaannuttavaa vappua teille kaikille! Tervetuloa Inkeroisiin ja kiitos!